Blogi       ::       Gottfrid       ::       Hillside Forgotten Gold       ::       Muistoissa       ::      

20.11.2017

Kipua pelkää en

Siedän sitä, tiedän sen.


Marraskuun puoliväli on ylitetty. Blogi ei ole, sitten viime päivityksen, kiinnostanut pätkän vertaa. Koko sosiaalinenmedia on ollut osaltani vähäisellä käytöllä. Olen ollut antisosiaalinen ihminen ja halunnut kaivautua karhun lailla talviunille. Välillä motivaatio maailmaa kohtaan on hieman noussut, sen verran, että facebookin vilkaisu on kuulostanut ihan järkevältä ajatukselta. Se on ollut virhe. Fb syöttää muistoja vuosien takaa. Niitä on ollut paljon, kaikissa on komeillut rautias läsipää ja olen hehkuttanut sen ihanuutta, toivoa ja onnea. Siinä se motivaatio sitten laskeekin hyvin äkkiä valtavaan ikävään ja pahaanoloon. Miksi meille kävi näin?!

Henkistä pahoinvointia ei ole helpottanut fyysinen pahoinvointi, kipu. Kun joka paikkaan saattuu, kädet puutuu ja valvottaa öisin, eilisillä silmillä mennään töihin. Päätä särkee taukoamatta enemmän tai vähemmän. Kroppa on stressitilassa, josta ei nyt tunnuta pääsevän eroon. Olen elämäni ensimmäisen kerran käynyt viikko sitten hierojalla, kävin toisenkin kerran ja olen menossa jo kolmannen kerran. Hoidettavaa olisi vaikka millä mitalla, mutta priorisoimalla asiat tärkeysjärjestykseen olemme jo miettineet radikaalin varasuunnitelman vasemmalle kädelle. Jos ei jäätävä puutuminen ja lavan kipeys ala helpottamaan pehmeämmillä keinoilla. Paalileikkurilla kuulema saa hyvin käden irti, suhteellisen siististi ja kivuttomasti, itsehän ehdotin helikopterin ropelia, koska joskus oli televisio ja joku niistä sadasta lääkäriohjelmasta. #ainaonhyväollaplanB



Hierojalta saama helpotus auttaa arjen askareissa. Muutama päivä menee eufoorisessa stranssissa, kunnes se veitsellä kaiverteleva kipu alkaa uudelleen. Miten minusta tuli yht'äkkiä näin rampa?! Ostin toki ryppyvoidettakin, kun peilin edessä aikani katselin ja todellisuus iski vasten kasvoja. Niin sitä sanotaan, ettei vanhuus yksin tulisi, mutta että yhdessä yössä sitä saa sekä rypyt että kolotukset. Ihan tällaista en vielä odottanut. 

Kisojen jälkeen Kotti sai ansaittua huilimistaukoa, kävimme avaamassa mieltämme ja kroppaamme maastoillen. Välillä hallitummin, välillä hieman vähemmän hallitusti. Pääasia, että ponilla on elämän iloa ja halua mennä. Kun aikamme otimme löysin rantein, oli herättävä siihenkin todellisuuteen, että treenejä on jatkettava, vuosi loppuu aivan pian. Tavoitteita ei saavuteta lorvimalla.

Hyppyjä, kouluvalmennuksia ja maastoilua, jonka välissä tällä kertaa ratsastaja saa kropan huoltoa ponin sijasta. Meillä on ponin kanssa aikalailla samat ongelmakohdat, vasen puoli, niska-/hartiat, ristiselkä ja lantio. Onko sitten niin, että minä olen kipeyttänyt ponia kaikki nämä vuodet? Minulla on aina ollut näillä alueilla jäykkyyttä ja lihaskipuja, mutta siedettävissä määrin. Johtuen yksisuuntaisesta työstäni, jossa vasen puoli joutuu väistämättä koetukselle. Vai onko poni kipeyttänyt minua entisestään? Niin tai näin, nyt hoidetaan ratsastaja kuntoon raaja kerrallaan. Olisi varmasti pitänyt hoidattaa jo vuosia sitten, mutta enhän toki voinut tietää, että kaikki paska kuormittuu samaan aikaan kontolleni. 

Meillä on talvi aikaa treenata ja nostaa tasomme helposta vaativaan. Täti on taas lähtenyt lenkille, heti kun sain ensimmäisen eufoorisen tunteen kroppaani pitkään aikaan. Ehkä paskin vuodenaika ottaa itseään niskasta kiinni, mutta jos ei nyt, niin koskas sitten? Ponin kanssa on aloitettu oikein urakalla avo- ja sulkutaivutuksien abc. Ollaan kohdassa A, etenkin sulkutaivutuksen kanssa. Se on itselleni vieraanpi ja vaikea hahmottaa, joten vielä vaikeanpaa on opettaa ponille. Avotaivutus on meille helppo ja sujuva liike, joten lähtökohta se on tämäkin. Rospuuttokelien varalle olemmekin saaneet valmentajaltamme jo hyvin vinkkejä, kuinka voimme treenata taivutuksia monipuolisesti.

Elämää täytyy priorisoida.


Nyt oikea käsi on sanomassa sopimustaan irti puutumalla, joten se voinee olla ensikerran hieronnassa hoidettava alue. Helpottaakseni stressiä olen päättänyt priorisoida elämääni. Kun on aivan loppu, eikä kykene enää oikeastaan yhtään mihinkään, huomaa, kuinka paljon kontolleen on hankkinut ylimääräistä tekemistä. Olen useammassa yhdistyksessä mukana aktiivisesti. En osaa sanoa ei, jos minulta pyydetään pientä tai suurempaa palvelusta. Eipä ihme, että jossain vaiheessa tulee stoppi. Se on hyvä, sillä se herättää ajattelemaan asioita laajemmin. Onko ihan kaikessa pakko olla mukana?

Kroppa on saatava kuntoon, se on ihan ensimmäinen juttu. Se voinee olla pitkä prosessi ja vaatii vähän muutakin kuin hierontaa.  Mutta sen lisäksi olen päättänyt panostaa nyt vain omaan tekemiseeni ponini kanssa, ja vähentää kaiken muun toiminnan pois. En voi tehdä kymmentä asiaa puolikuntoisena, jolloin kaikki kärsivät osaltaan. Hevosharrastuksessani ponini tulevat ensin ja sen jälkeen kaikki muu oheistoiminta, jota on tullut aikojen saatossa mukaan jokusen verran. Blogi jatkaa kulkuaan samaan tappavan tylsään tahtiin kuin ennenkin, mutta muu toiminta hevospuolelta saa nyt loppua. Tai mistä sitä tietää, jos stressin vähentyessä saisin tämän sivuston vaikka nousukauteen?! Olen asettanut tavoitteet ensikaudelle, ja niihin päästäkseni on todella tehtävä töitä. Mutta niistä lisää myöhemmin, sillä nyt ei enää toimi sormet!

30.10.2017

Supreme horsecare champion finaali

Me pääsimme kuin pääsimmekin, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta sunnuntaina Ypäjälle. Aamun herätys kello 4.00 oli ehkä vähiten sitä, mitä kaipasimme, mutta elämä on. Ponille ruokaa, letit ja traileriin. Matka kohti Ypäjää saattoi alkaa.


Ajatus siitä, että kymmenen pintaan olisimme perillä, osui aika nappiin. Meidän startti oli 11.20, joten meillä oli hyvin aikaa. Vaikka oikeasti meillä oli muuten aika rajallisesti aikaa, huomasin sen vasta sillä hetkellä, kun totesin ponin olevan valmis ja itse olin vielä täysin väärissä vaatteissa hetkenä, jolloin saisimme olla jo verryttelyssä. Olimme suunnitelleet, että verryttelisin ponin kentällä, koska siellä olisi riittävästi tilaa. Kenttä oli kuitenkin luokattoman huonossa kunnossa, ei sinne voinut mennä. Niinpä jouduimme ahtautumaan maneesiin, jossa ei tilaa ollut ollenkaan riittävästi. 

Vaikka poni on pieni, se tarvitsee tilaa verryttelyyn. Meille ei todellakaan riitä kapea, pitkä suora, kun tilaa pitäisi olla reilusti, jotta laajojen kaarien tekeminen niin myötä- kuin vastalaukassakin olisi mahdollista. Ei ollut. Kaikki suunnitelmat siitä, kuinka poni verrytellään hyväksi oli mahdotonta toteuttaa. Sovellapa siinä sitten. Meillä oli hetki aikaa tehdä vastalaukkoja radalla, ennen pillin sointia. Hetki on murto-osa siitä, mitä poni olisi tarvinnut. Mitä opin tästä? Suunnittelen toisenkin tavan verrytellä poni hyväksi, sellaisen, jonka voi toteuttaa pienessä L-muotoisessa tilassa, väistellen samalla muita. Olosuhteethan on kaikille samat, mutta tarpeet voi olla erilaiset. Ja meillä ne ainakin on. 

Radalle lähdettiin ponilla, joka tuntui ihan kelvolliselta, mutta ei lainkaan siltä, miltä olisin sen halunnut tuntua. Se ei ollut kunnolla avuilla, eikä riittävästi takaosansa päällä. Alkurata sompailtiin kuitenkin aika näppärästi, saimme ihan kelvollisen keskiravin, vaikka alkuun tulikin pientä hapuilua tahdin kanssa. Kokoaminen ja käynnissä käännös. Takaisin koottuun raviin, ympyrät, joista huomasi, ettei poni ollut riittävästi avuilla, se taipui kulmikkaasti, eikä pysynyt tuntumalla. Uusi keskiravi sujui paljon paremmin, josta kokoamisen kautta käyntiin. 

Käynti ei mielestäni lähtenyt täysin koko kropasta, joten hipaisu raipalla -> potku. Se oli ehkä pahinta, jota poni voi tällä radalla, nimenomaan tässä kisassa tehdä. Ei protesteja! Käynti kuitenkin kulki sen jälkeen paremmin, joskin poni oli toki herkempi, ja heti kokoessani sitä tarjosi ravia. Ei! Laukannosto jotenkuten kelvollisesti, keskilaukkaa, kokoaminen ja vastalaukkaa. Vastalaukka oli vaikeaa, poni pääsi pitenemään aivan liikaa ja lopulta kootessani sitä siirtymään, vaihtoi takaosallaan, jonka jälkeen itse siirtyminen levähti täysin. Samoin kävi uudelle nostolle, josta kuitenkin petrasimme keskilaukkaan ja kokoamiseen, sekä vastalaukkaan. Se oli vielä vaikeampi, jouduin puskemaan ja pusertamaan ponista jokaisen vastalaukka-askeleen irti, poni pääsi aivan liian pitkäksi, siirtyminen käyntiin tuli myöhässä ja töksähtävästi pysähdyksen kautta. Uusi laukannosto pitkänä. Kyllä harmitti, koko laukkaosuus vain pieniä yksinkertaisia virheitä täynnä! Lopuksi vielä ravia, josta löytyi kiva tahti ja hyvä pysähdys tasajaloin.

Rata meni laukkaosuuteen asti kelvollisesti, mutta siinä se verryttelyn tulos sitten kulminoitui. Kaikki pienet virheet laskivat ponin  pisteitä niin paljon, että jäimme luokkamme viimeiseksi, kuudenneksi. Harmittaa, sillä pienillä asioilla olisimme saaneet enemmän pisteitä ja toki olleet korkeammalla tuloslistassa. Nyt tulokseksi 65,2%


Mikä hyvää tässä koko reissussa oli, oli se, että nyt olemme askeleen pidemmällä ponibreeders valmisteluja. Tiedän, mitä tarvitsee treenata kovasti, mihin asioihin tuomarit kiinnittävät huomioita. Koko kaudelta on kirjalliset arviot hyvistä ja heikoista kohdista. Meillä on aika kattava raportti ponista, joiden pohjalta on helppoa lähteä työstämään ensi vuodelle, jonka päätähtäin on ponien kasvattajakilpailussa, molemmissa lajeissa.

Nyt alkaakin sitten se pitkä, talven kestävä treenitauko. Palaamme kisaradoille huhtikuussa aluehallimestaruuksiin tuuppaamaan vielä pariin otteeseen sen varman helppo B radan. Muutoin keskitytäänkin sitten siihen, että olisimme kuusivuotiaiden vaativa B tasolla. 

Vastalaukkoja maailmaa vastaan

Kuinka todennäköistä on, että auto hajoaa juuri silloin, kun sitä tarvitaan oikeasti? Se on tapahtunut meille jo kertaalleen, joten päätimme olla autoa edellä. Meillä on kaksi autoa, vetoauto ja sen varalle vetoauto, jos sattuu niin, että ykkösauto hajoaa.

Siellä se lepää, korjaamon pihalla, laskun päällä oli lappu "ei luovutuskunnossa". Eipä mitään, eihän tässä hätiä, kun on se kakkosauto, joka juuri kävi huoltamolta uutta pakoputkisarjaa. Lämmin huoltohalli ilmeisesti maistuu autoille, sillä tämä kakkonen tahtoo sinne myös uudelleen. Kyllä se korjaamosetä sanoi, että voi sillä hetken ajella. Minä ajoin, pari kertaa töihin ja takaisin. Lopulta pummikyydillä kotiin, kun hyytyi keskelle paikkakuntamme vilkkainta tieosuutta. Sinne se jäi parkkiin odottamaan, että joku kävisi rysäyttämässä sen vaikka paskaksi, tai että v.tukseltamme saisimme sen hinattua joku hiljainen ilta kotiin. Todennäköisyys sille, että kaksi kunnossa olevaa autoa menee pieneen, yksinkertaiseen remppaan, jää sille tielleen, on hyvin pieni. Niin kuitenkin on käynyt nyt.


Ensin ei harmittanut. Ypäjän reissu on vain yksi kisa muiden joukossa. Poni on ollut pääasiassa viime viikot huono ratsastaa. Ei nyt mikään tosi huono, mutta siihen mitä se on yleensä nyt ollut, se on ollut paljon huonompi. Ajattelin, että ehkä on ihan hyväkin, jos jätetään keimit nyt välistä. Vaikka pelkästään tähän on valmistaudittu kovasti. On hoidatettu lihaksia, valmentauduttu, tehty ihan kaikkea extraa, mitä ei muutoin niin tehdä.

Keskiviikkona meillä oli valmennus. Viime valmennuksessä ponin kireää ylälinjaa rentoutettiin. Kävin valmennuksen jälkeen maastossa, jossa poni vei hetkittäin tätiä kuin märkää rättiä. Mutta varmasti aukesi jokainen lukko, mikä kropasta löytyi. Nyt se näkyi ponissa. Ponissa, joka ilmoitti, että nyt on parasta kaivaa paksuimmat loimet kaapista, sillä täällä on kylmä! Valmennuksessa poni oli super! Ja se tässä kaikessa autojen hajoamisessa eniten vituttaa. Löysimme vihdoin taas sen sävelen, joka meillä on ollut aina, viime viikkoja lukuun ottamatta. Ja olemme autotta. No eipä sillä, pummikyydillä on liikuttu töihinkin, että jos ei Ypäjälle, niin ei kyllä mihinkään muuallekaan lähdetä.

Autotta perähikiällä on muuten aika perseestä. Kaksi töissä käyvää ihmistä, onneksi lapset on syyslomalla mummolassa, eipä tarvitse kaupassakaan käydä. Ajattelin jo valjastavani Kottin työmatkan taittajaksi, mutta tuli lunta ja ponilla on vain kesäkengät. No saahan niihin hokit, mutta nyt tarvitsisi tilsakumit..


Perjantaina se v-kirjaimella alkava tunnetila oli kasvanut uusiin sfääreihin. En tiedä oliko loppupeleissä ihan siitä kiinni, muttta kroppa petti töissä, päässä sumeni. Ambulanssilla terkkarilta toiselle lääkäriä etsien, jotta sain lähetteen keskussairaalaan. Siellä vierähti loppupäivä koneisiin kytkettynä, vikaa etsittiin aivoista varpaisiin. Veriarvoissa oli poikkeavuuksia, mutta muutoin terve tyttö. En kehdannut kiireisiltä ja hyvinkin ruuhkautuneilta lääkäreiltä kysyä, voiko vitutukseen jopa kuolla?! Jostain viruksesta se lääkäri puhui, ei pitänyt vitutusta syypäänä..

Elämä täällä onnelassa on ollut jotain muuta kuin onnea. Onneksi lapset ovat saaneet olla mummolassa poissa tästä myrskystä. Nyt mies vaihtaa kolmanteen vara-autoon renkaita. Seuraavaksi olisi trailerin vuoro. Kyllä, olen päättänyt sinnikkäästi päästä kisoihin, kun menopelinkin saimme. Tässä voi kuitenkin vielä moni asia mennä pieleen ennen sitä. Jos ei muuta, niin sen tämä viikko on opettanut. Koskaan, et koskaan tiedä, mitä seuraava hetki tuo tullessaan. Elämä voi heittää häränpyllyä ihan seuraavan sekunnin aikana. Ja niin se heittikin, heti trailerin renkaiden vaihdon jälkeen. Pienen ajon jälkeen ei kiristetty pultteja, vaan etsittiin niitä pitkin kuljettua 400 metrin matkaa. Rengas löytyi helposti, kun sivupeilistä sen kulkua perästä pystyi seuraamaan. Kyllä, nyt jos koskaan maailma potkii meitä oikein koko vuoden edestä!

Iloitkaamme siis onnesta silloin, kun siihen on aihetta. Meillä on asiat ihan hyvin. Ne voisivat olla paremminkin, mutta ei ne nyt huonostikaan ole. Kissa kehrää sylissä, takkatuen ääressä. Voittaa mennen tullen lääkärissä makoilun!


Ja uskokaa tai älkää, me saavuimme ponin kanssa sunnuntaina Ypäjälle ja nyt kirjoitan tätä loppuun. Teksti on kirjoitettu lauantaina, kissa kehrää edelleen sylissä nyt, kun viimeistelen tätä julkaisuun. Itse reissusta tulee aivan oma tekstinsä! 

23.10.2017

Poni on parasta

Ensimmäiset kuvat ovat alkuverryttelystä, häntä on edelleen aluksi jalkojen seassa. 
 Sanotaan, että forestit ovat viisaita. Niiden rotuominaisuuteen kuuluu leveä otsa, jotta aivot mahtuvat hyvin pään sisälle. Mene ja tiedä, onko näin todella, mutta sen voin vannoa, että rodun yksilöissä on erityisen päteviäkin yksilöitä. Viisaus, kuinka se tulee ilmi? Sen määritelmä on loppujen lopuksi hankalaa. Mikä tekee eläimestä viisaan tai tyhmän? On aivan sama puhutaanko eläimestä tai ihmisestä, toisista puhutaan viisaina, kaikista ei. Tietääkö viisas kaiken, osaako se kaiken? Epäilen, viisautta ja taitoa on niin monenlaista. Ehkä kuitenkin pitäisi puhua itselle sopivasta viisaudesta. Mitä minä hyötyisin ponista, joka osaa lukea ja laskea? Viisashan sellainen poni olisi. Mutta sellaiset taidot ei minulle olisi tärkeitä. 




Gottfrid on minulle sopiva poni. Se on taitava ja rehellinen niissä asioissa, joita minä arvostan. Se on äärimmäisen nopea oppimaan asioita, niin hyvässä kuin pahassakin. Poni oppii luonnollisesti ihan kaiken, josta se kokee saamansa riittävän palkinnon toistaakseen käytöksensä. Nopeasti oppivan eläimen kanssa täytyy olla tarkkana, ettei sille tietämättään opeta mitään ei toivottua käytösmallia. Ja ettei sitä palkitse väärässä yhteydessä, toistaen. 




Kotti on niin kiltti ja lutunen luoteeltaan, että se on saanut pieniä extra vapauksia elämässään. Se saa muun muassa aamulla loimittaessa olla tallin käytävällä irti ja puhdistaa tallin lattian samalla heinän korsista. Se osaa vaatia sitä joka aamu, koska se on oppinut tämän käytösmallin. Lisäksi poni saa treenien jälkeen olla käytävällä irti. Se seisoo paikallaan sen aikaa, kun hoidan siltä varusteet pois. Turvallista tai järkevää se ei välttämättä ole, mutta ponin läsnäolo ja osallistuminen yhteiseen hoitotoimeen on aivan erilaista silloin, kun poni on irti, verrattuna siihen, että se olisi kahdelta puolen kiinni. Se kertoo ilmeillä ja eleillään mistä kohtaa täytyisi enemmän harjata tai rapsutella. Se jopa näyttää turvallaan kropastaan paikkoja, joista pitäisi vielä vähän rapsutella. Se tutkiskelee ympäristöä ja seuraa tarkkaan mitä touhuan. Se ikään kuin osallistuu itsekin. 




Kotti on nöyrä poni. Se tekee kaiken mitä siltä pyytää, se kiipeisi vaikka kuuhun, jos pyytäisin. Poni tekee kaiken juuri niin hyvin kuin osaa ja ymmärtää. Kotti tulee aina portille valmiiksi, se on aina lähdössä töihin, vaikka taivaalta sataisi akkoja. Se näyttää vain hieman kurjistuneelta ja pyytäisi sadetakin niskaan, jos osaisi. Sadetakin se on kyllä ansainnutkin. Mutta kelistä huolimatta se silti tekee nöyrästi aina vaaditut asiat. Se ei koskaan sano ei. Olen pyrkinyt omassa tekemisessäni muistamaan aina Kottin nöyryyden ja halun miellyttää. Vaikka välillä se on jopa vaikeaa. 




Kottia nöyrempää ja tunnollisempaa ponia saa hakea. Lasten kanssa se osaa käyttäytyä aivan esimerkillisesti. Se on todella varovainen liikkeissään, kun pienet tytöt hääräävät harjoineen sen ympärillä. Kavioita puhdistaessa jalat pysyy ilmassa vaikka viisi minuuttia, eikä ponilla ole lainkaan vaikeaa seisoa kolmella jalalla. Se laskee jopa päänsä, jotta pieni ihminen saa harjattua pään. Tyttöjen ollessa selässä, poni liikkuu äärimmäisen hitaasti ja rauhallisesti, kuin varmistaakseen, ettei pieni ja arvokas lasti pääse tippumaan. Painonsa arvosta kultaa!




Kottin selässä on aina turvallista. Vaikka se osaa pukitella ärhäkkäästikin, se ei koskaan tee sitä turhaan. Poni pukittaa vain, jos se ei saa työrauhaa tai silloin, kun sen mielestä raipalla muistutus oli täysin turha. Se on äärimmäisen herkkä poni, joka reagoi todella hyvin pieniinkin apuihin. Joskus tuntuu, että se lukee jopa ajatukset ja toimii niiden avulla. Minulla on täysi työ oppia herkemmäksi ja paremmaksi, oppia ponin arvoiseksi. 




Ei meillä aina ole ruusuilla tanssimista. Sekä minulla, että ponilla on huonot päivämme. Silloin ei  suju yhtään mikään. Se kuuluu elämään, se kuuluu lajiin. Pääosin Kottin kanssa on kuitenkin iloa ja riemua, onnistumisia arki täynnä. Minulla on harrastuskaveri, jonka kanssa harrastaminen on kivaa. Niin minulla ei ole aina ollut, joten osaan arvostaa tätä ainutlaatuista tilaisuutta aivan eri tavalla. Kotti on minun maailmani paras poni nyt ja varmasti aina!






21.10.2017

Viimeinen koitos

Ennen tulevaa treenikautta on edessämme. Reilun viikon päästä otamme viimeisen kerran osaa viisivuotiaiden sarjakilpailuun Kottin kanssa. Se on koko sarjakilpailun finaali, jonne pääsi seitsemän ratsukkoa, me mukaan lukien. Tämän jälkeen me siirrymme treenaamaan seuraavaa kautta varten, jolloin edelleen on tarkoitus olla ikäkauden karkeloissa mukana. Ensi vuonna kisaamme näin ollen vaativa B luokissa. Se on talven treenikaudelle tavoitteena.

Lappeenrannan kisakuvat sain käsiteltyä vasta hiljattain.
Viisi vuotiaiden kauden huipentuma on ensi viikon sunnuntaina Ypäjällä, jossa on samaan aikaan koko pitkän viikonlopun kouluratsastusluokkia, vaikka kuinka paljon. Siellä mm. ratkotaan viisivuotiaiden lisäksi muutkin nuorten hevosten sarjakilpailujen finaalit.

Kottia on koko vuosi treenattu ajatuksella, että otamme vain osaa kilpailuun. Ei meillä ole salaista ajatusta lukuun ottamatta ollut tavoitteita sen enempää. Vastassa on kuitenkin super hienoja puoliverisiä, jotka liikkuvat mielettömän hyvin. Minä olen aina vähän vähätellyt poniani, koska onhan se poni, aivan eri kategoriaa hevosten kanssa. Meidän oma kotivalmentajamme Taina on aina kehunut ponia erityisen hienoksi, mutta jotenkin sitä vain ei itse oikein usko. Toki Kotti on hyvä, en sitä sano, mutta minuun on jo pinttynyt se ajatus, joka minulle ponista, sen ollessa kaksivuotias, sanottiin "kyllä siitä varmaan keskinkertaisen rodun edustajan saatte lapsillenne." Oikeastaan aina olen Kottin kanssa kokenut vain vähättelyä, se on forestina yksi tusinasta, siinä ei ole mitään erikoista eikä hienoa. Olen vuosien aikana katkeroitunut tästä. Ne sanat, jotka kuulin juuri ostamastani ponista, ovat jääneet kummittelemaan pääni sisälle. Aina, kun poni pärjää jossakin, jotenkin, sanat tulevat uudelleen mieleen. Mieheni on tehnyt tästä jo vitsin, joka kerta  palkintojen jaon jälkeen hän muistuttaa, kuinka keskinkertaista huonommalla yksilöllä napattiin taas palkintoja tai pärjättiin muuten vain todella hienosti. 

En sano, että ponini olisi paras rotunsa edustaja, mutta kyllä, mielestäni se kuuluu ehdottomasti vähintään hyväksi rotunsa edustajaksi. Ylipäätään meistä kukaan ei ole mielestäni oikeutettu sanomaan toiselle mitään tuollaista toisen ponista. Omastaan voi sanoa mitä haluaa, mutta toisen ponista mölyt ja mielipiteet voi pitää omana tietonaan, kaikkea ei tarvitse suustaan ulos päästää. En ehkä ottaisi niin itseeni, jos kyse olisi pienimuotoisesta asiasta. Mutta tämän ponin eteen on tehty valtavasti töitä, jo ennen kuin poni on meille päätynyt, olen käyttänyt elämäni lähes kokonaan hevosiin. Ja sitten joku tulee ja sanoo, että kaipa tuo teille kelpaa, vähättelevään sävyyn. Niin kelpaa, kelpaisi varmasti monelle muullekin, mutta moni muu ei meille.  Yllätyin kovasti, kun poni viime kisoissa sai vastaavasta luokasta yli 80% tuloksen, toki yhden tuomarin on hankala arvioida tällaisessa luokassa. Mutta se, mitä tuomarina toiminut Heidi sanoi luokan jälkeen lämmitti enemmän kuin tulos. Ponistani löytyy kaikki vaaditut asiat, niin liikkeistä kuin teknisestä osaamisestakin. Sillä on paljon todella hyvää, niin kuin muillakin, ja omat heikkoutensa - aivan kuin niillä muillakin. Ei ole mitään syytä kokea alemmuutta muiden rinnalla, poni on menossa sinne, minne poni on laadullansa ansainnut. Me todella tehtiin se, me näytettiin kaikille epäilijöille!


Vastassa on hienot hevoset ammattilaisten alla. Ja tällainen amatööri, joka ei osaa ottaa ponistaan läheskään kaikkea sitä laatua irti, jonka joku muu voisi siitä radalla saada. Mutta jostainhan se on aloitettava, se maailman valloitus. Ehkä se kaikki ponin vähättely on saanut kuitenkin itselleni tarpeen todistaa kaikkien usko ja luulo vääräksi. Jostainhan tämä tarve tehdä lähes mahdottomasta mahdollista, kumpuaa. Helpompaa olisi tehdä tällaista hevosen kanssa, ei tarvitsisi todistella kenellekään mitään siitä, miksi olemme täällä. Meitä on epäilty ja halveksittu paljon. Olen aina pelännyt sitä, että se tulisi tuomareiden puolelta. Koskaan et voi tietää, millä tavoin ponia tänään arvioidaan, onhan se nyt jo nähty. Mutta en kuvitellut, että suurin halveksunta tulee kanssakilpailijoideni sijasta, surevilta omaisilta. Kyllähän se sapettaa, jos tällainen tupsujalkainen, karvapallo menee tuloslistassa hienon puoliverisen ohi. Mutta että katsomossa huokaillaan sitä, mitä tuo poni tekee täällä kouluhevosten kisoissa, saako sekin muka osallistua?! Ei tietenkään, eihän se edusta hevoseläintä millään muotoa!

Ponia enemmän treeniä tarvitsee oma pääni. Minun täytyy oppia uskomaan poniini myös silloin, kun korviini juuri ennen starttia kantautuu niitä epäileviä ja halveksuvia sanoja. En minäkään halveksu teidän hevosianne, pidän niitä monin kertaisesti hienompina kuin minun ponini, miksi teillä on tarve halveksua poniani, eihän sen pitäisi mikään uhka olla? Kysynpä vaan, tuleeko parempi mieli, kun saat vähän lisää romutettua jo muutenkin heikko itsetuntoani? 

Hurjan kilpaponi kliseen keskellä poni on kuitenkin ensisijaisesti lasten harrastuskaveri, ja varmasti yksi turvallisimmista.

Poniakin on treenattu. Sen kanssa on valmentauduttu sen, minkä pitkäkestoiselta flunssaltani olen kyennyt. Lisää voimaa ja tasapainoa, joustoa ja lennokkuutta. Niitähän ne tuomarit ovat aina toivoneet. Teknisesti poni osaa jo tarvittavat asiat hyvin, joten olemme voineet keskittyä siihen, että saisimme esitettyä parhaan mahdollisen laadun ja liikkeet tuomareille. Ponista tulee helposti kiireinen, joten siihen on nyt kiinnitetty aikaista enemmän huomiota. Tahdin on oltava rauhallinen, mutta ponin on silti liikuttava aktiivisesti, pitkin askelin. Sille on haettu hieman erilaista liikkumatapaa, sillä ponin luontainen tapa on mennä vauhdilla eteenpäin, mieluummin vähän enemmän jalat rungon alla. Samaan aikaan kun teemme ponin näkökulmasta suuriakin muutoksia, joutuu se käyttämään kroppaansa tottakai eri tavalla. Se saa taas lihaksiston reagoimaan helposti ja kipeyttämään ponia. Samaan aikaan, kun yritämme parantaa yhtä asiaa, joku toinen asia ei tykkää siitä. Kun toiseen suuntaan kumartaa, toiseen pyllistää. Näin ollen meillä on nyt ylälinjastaan kireä poni, jota on availtu treenien muodossa. Etenkin takaosa on joutunut yllättävänkin kovan puristuksen alle. Taina sanoikin, että on ihan normaalia, että nuori hevonen kipeytyy jostakin kohtaa, kun normeja muutetaan. Kipeytyyhän kuka vain, kun alkaa treenaamaan jotain uutta. Täytyy vain muistaa antaa myös palautumista, vastapainoksi erilaista treeniä. Paljon voidaan tehdä ratsain rasitusta, mutta paljon voidaan myös edistää palautumista. 

Niinpä edelliset iltahämärän treenit painottuivat vain ponin lukkojen ja lihaskireyksien avaamiseen. Suurin kireys oli helppo paikantaa takaosaan, lannerankaan. Poni kulki alkutreenien ajan lyhyellä, alas käpertyneellä lautaslinjalla, jonka selvimmätkin merkit näkisi kuka vain - häntä oli takajalkojen seassa. Sen sijaan, että ponin pitäisi kantaa häntänsä kauniisti takajalkojen takana, se oikein käänsi rangan kippuraan niin, että häntä oli jalkojen välissä, kääntyneenä mahan alle. Aivan kuin selkäkipuinen ihminen, kulkee selkä käyränä, myös poni teki niin. 

Lukkoja yritettiin avata ensin vastalaukoilla, sillä se on erittäin hyvä keino monen asian korjaukseen. Sen sijaan kuin yleensä, teemme vastalaukkoja loivalla kiemurauralla, teimme tällä kertaa pitkäkestoisempaa vastalaukkaa pääty-ympyrällä. Me, joille  vastalaukka on todella vaikeaa. Kun jotain vaikeaa joutuu tekemään paljon ja pitkäkestoisesti, huomaa, miten työlästä se on, etenkin väärin tehtynä. Vastalaukka on ponin kanssa itselleni jotenkin todella vaikeaa, en ole ymmärtänyt ennen miksi, mutta sen viidennen peräkkäisen ympyrän jälkeen aloin tajuta, että näin ei vain voi olla. Istun etukenossa, kuvittelen voivani auttaa sillä tavoin poniani, vaikka itseasiassa vaikeutan vain tehtävää. Kun valmentaja kymmenennen kerran muistutti siitä, että istu takajalkojen päälle, nojaa vaikka vähän liikaa taakse, helpottui vastalaukka huomattavasti. Aina vähänkin jännän hetken äärellä olin taas siellä etujalkojen päällä varmistamassa, että poni kohta sortuu joko raville, tai tekee vaihdon.

Kummassakin kierroksessa minulla on sama ongelma. Vastalaukka, vaikka olen kuvitellut, ei olekaan ponille ollenkaan vaikeaa, vaikeaksi sen teen minä. On niin helppoa sanoa ja kirjoittaa, että näinhän se on, istuisin vaan kunnolla takajalkojen päälle, niin homma olisi bueno. Mutta toteutus on huomattavasti vaikeampaa. Nyt on kuitenkin otettu jo yksi askel eteenpäin, tiedostan ongelman. Se täytyy vain korjata ja ohjeistaa lihasmuistiini. 

Ponin rakennekuva 10.10.17 mielestäni oikein hyvässä lihavuuskunnossa. 

Vastalaukkatreenit saivat ponini lämpimäksi lihaksistoltaan, mutta ei avannut riittävästi kropan ongelmakohtia. Niinpä jatkoimme ympyrällä työskentelyä yksinkertaisimman treenin parissa, mitä voi olla. Ravi - laukka -siirtymisillä. Tarkoitus oli saada pitkät askeleet, pitkä kaula, rento niska. Helpommin sanottu kuin tehty kireällä hevosella. Ylöspäin siirtymät alkoivat nopeasti rullata rentoina, mutta alaspäin siirtymiset vaativat paljon töitä, sillä jännittymistä ei sallittu. Pikku hiljaa treenin myötä ponin häntä alkoi siirtyä mahan alta kropan taakse. Sitä mukaa ponin siirtymiset paranivat ja liikkuminen kauttaaltaan muuttui rennon letkeäksi. Pääasia oli tehdä pitkäkestoista treeniä, jotta lihakset saatiin kunnolla liikkeelle ja lämpimäksi. Turhat kävelyt välissä unohdettiin, sillä ne olisivat kylmettäneet ponin selkää heti uudelleen. Treenin lopuksi, rento ja kropastaan auki oleva poni pääsi paksun villaloimen alle kävelemään, ettei selkä saa yhtään kylmää. Ponista huokui heti iloisempi olotila ja ilme, kun ongelmia saatiin ratkottua. Se selkeästi tarvitsi juuri tätä.

Nyt ponin kroppaa availlaan vielä loppuviikko ja yritän saada hierojan käymään ennen kisoja. Ponin pääasiallinen terveenä pito kuuluu kuitenkin minulle, minun täytyy treeneissä ottaa huomioon se, että poni saa riittävän monipuolista ja palauttavaa liikuntaa. Ettei siltä pelkästään vaan vaadita enemmän ja paremmin vaan, että sen lihaksisto ja kroppa saa aikaa palautua ja tottua uuteen liikkumatapaan, liikeratoihin. Nyt se ei selvästi ole saanut riittävästi palautumista, vapaat eivät riitä pelkästään, vaan ponin palautumista on autettava myös treeneillä.

Virheitä tekemällä oppii varmasti parhaiten. Vaikka kuinka joka paikassa toitotetaan palautumisen tärkeyttä, tajuaa sen itse vasta,  kun se isketään näin kovasti vasten kasvoja. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että poni laitettaisiin vapaalle useammin, koska tarhassa seisoskelu ei auta kroppaa juurikaan palautumaan treeneistä. Vaan liikkumisen täytyy olla monipuolisempaa, siis vieläkin monipuolisempaa kuin mitä se nyt on.


Vielä viikko aikaa koitokseen. Nyt täytyy vain pitää ponin mieli hyvänä ja nauttia matkasta, ikäluokkakilpailun finaaliin. Aika mahtavaa, meille ainutkertaista. Tästä täytyy nauttia ja iloita!

18.10.2017

Trip to New Forest 2017 1

Joskus tammikuun aikoihin päätimme ajankohdan ja varasimme lennot. Se oli sitten sitä myöten selvä. Vuosia kestänyt jahkailu ja ajatus siitä, että sitten joskus, oli käymässä toteen. Me olimme lähdössä poniemme kotimaahan, Englantiin. Sinänsä ihmisten matkustaminen ei ole temppu eikä mikään. Jokainen matkustaa, milloin mihinkin. Meille se on kuitenkin tavallisesta poikkeavaa. Kun asuu kaukana kaikesta tukiverkostosta, johon kuuluu lasten- sekä hevostenhoitajat, ei reissuihin lähdetä tuosta vain. Eikä varsinkaan sellaisiin, joissa vietetään pidemmän aikaa. Se vaatii suunnittelua useammalta taholta. Ja minä kyllä viihdyn hyvin kotona, ei minua matkustaminen kiehdo. Elokuun lopulla se kuitenkin tapahtui, minä hyppäsin lentokoneeseen yhdessä mieheni ja kuuden muun matkaseuralaisen kanssa. 


Lähtöaamun herätys oli kolmen aikaan yöllä. Meiltä ajaa nykyisin alle kaksi tuntia Helsinkiin. Aina ei ole ollut niin, mutta uusi moottoritie tulee kulkemaan aivan vierestämme, olemme Kottin kanssa käyneet silloin tällöin tarkastamassa tietyömaan laatua, maastoretkillä ollessamme. Tie nopeuttaa reilusti matkustamista. Sen vuoksi emme katsoneet tarpeelliseksi mennä yöksi lentokentän hotelliin. Kesälomani sai siis alkaa heikosti nukutuilla unilla. Reagoin helposti muutoksiin, niinpä tein tälläkin kertaa. Meillä oli kylmää ja sateista koko kesän, saapuessamme Englantiin aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Siellä oli suorastaan liiankin lämmintä. Väsymys ja ilmastonvaihdos tekivät tehtävänsä - olin koko reissun sairaana. 



Gatwickin lentokentältä alkoi suunnistus kohti eteläistä Englantia, Brockenhurstia, luonnonsuojelualuetta, jossa ponit saavat elää villina ja vapaina, rajatuilla alueilla. Saavuimme perjantaina ja lähdimme takaisin lentokentälle maanantaina. Koko sen välisen ajan vietimme yömme Meerut B&B ssä. Isäntäväki otti koko kahdeksan henkisen poppoon avosylin vastaan. Huoneet olivat kauniita. Englannissa oli samaan aikaan bank holiday. Se on ikään kuin suomalaisten pyhäpäivä, jolloin lähes kaikilla on töistä vapaata. Väkeä oli liikenteessä meidän lisäksi muutaman muunkin ihmisen verran. 


Englannin arkkitehtuuri, alueella jolla olimme, oli jotain todella kaunista ja vanhanaikaista. Kaikki rakennukset ovat rakennettu samaan tapaan. Pihamaat on rajattu aidoilla, jottei ponit ja muut eläimet pääse pihoille. Heidän pihat olivat erittäin siistejä, ainakin julkisivulta. Paljon pensaita ja jopa palmuja. Osa pihoista oli vaatimattomasti, mutta kauniisti hoidettu. Toisiin oli selvästi panostettu paljon. Yhtä kaikki, jokainen oli kaunis.


Tämä ja kaksi seuraavaa kuvaa ovat Gatwickista, mutta edelleen kaunista arkkitehtuuria. 



Vaatimaton on kaunista

Tiet eivät olleet ihan samanlaisessa kunnossa kuin Suomessa. Sen lisäksi, että ne olivat kapeita, vesistön valloittamia, saattoi siellä oli jokin nelijalkainenkin edessä. Ihanin tapaus oli aasi, joka oli jäänyt keskelle tietä imettämään jälkeläistään. Maisemat olivat hyvin pitkälti erilaiset kuin täällä meillä. Tai niin aluksi ajattelimme, mutta oikeastaan ei ne nyt niin hirveästi eroakaan Suomesta. Suomessa pidetään tien varsien kasvillisuus matalana, tien vieressä on ojat ja onhan kasvillisuus erilaista. Mutta esimerkiksi minun lapsuusmaisemat ovat hyvin pitkälti sitä, että tien vieressä on sankka puusto, kummallakin puolella. Olihan tuolla todella kaunista, liikennemerkit hauskoja ja hetkittäin tuntui kuin olisi keskiajalle saapunut. 



Näihin kuviin teki blogger omiaan, eikä suostunut yhteistyöhön asettelun ja järjestyksen kanssa. 


Villiponeihin ei saa koskea. Niillä ei juurikaan ole ollut ihmiskontaktia elämässään, muutamaa kertaa lukuun ottamatta, ne saattavat siis olla vihaisia. Tämä varsa käveli emänsä kanssa vastaan, kun olimme tulossa kaupasta takaisin yöpaikkaamme. Se halusi tutustua minuun lähemmin. Minä en kosketellut sitä, mutta tämä varsa tuli koskettelemaan minua kiinnostuneena, ihanalla pehmoisella turvallaan. Se nuolaisi käsivarttani. Merkkasiko se minut ihmisekseen? Olisikohan se halunnut tulla meidän mukana Suomeen? Nummilla kävellessämme vastaan tuli toki muutamia muitakin poneja, jotka mielellään tekivät tuttavuutta turistien kanssa. Olen kuitenkin aika hysteerinen tautien kanssa. Meillä on kotona hyvin steriili talli, siellä ei kulkutaudit jyllää samalla tavalla, kuin vilkkaammissa paikoissa. Niinpä pelkäsin tuovani näistä poneista vaatteideni mukana jonkun hyppykupan poneihini.  
Aamuvarhain nummilla vallitsi rauha ja hiljaisuus. Sumun takaa pystyi näkemään rauhassa käyskenteleviä eläimiä. Mikä ihaninta, kun siellä käveli kaksin miehensä kanssa, oli siellä hiljaisuus yllä edelleenkin. Kahdeksan henkinen miehistö ei ihan totta pysty siihen hiljaisuuteen.















Pieni pala Forestia teille maistiaisiksi.
Reissusta kirjoittelen varmasti vielä useamman postauksen,
tässä alkupaloja.